Parisuhde

Vastakohdat täydentävät toisiaan + muut parisuhteen valheet

Mulla ei ole tapana puhua ihan kauheasti parisuhdeasioista täällä blogin puolella. Yksi syy on tottakai se, että vuosiin mulla ei kovin pysyvää parisuhdetta ollutkaan, joten eipä sitä kirjoitettavaa syntynyt. Nyttemmin, kun sitä on jokseenkin vakavassa ja aikuismaisessa parisuhteessa, tuntuu se ehkä niin uudelta ja ihmeelliseltä, että koko asiaa haluaa jollain lailla varjella.

Joka tapauksessa, mun on nyt pakko sanoa vertaistuen toivossa, että hitsi kun tämä parisuhde-elämä on välillä vaikeaa. Ellei ole käynyt niin hyvä säkä, että kohdalle on osunut se oma sielunkumppani, jonka kanssa kaikki on kuin ruusuilla tanssimista, saa toimivan suhteen eteen kyllä ihan tosissaan tehdä töitä. Enkä sitä sanokaan, että kaiken pitäisi aina mennä helposti ja mutkattomasti, mutta nyt mä oikeastaan ymmärrän miksi en ole koskaan ennen seurustellut vakavasti. Toinen (tai joskus kumpikaan) ei ole ollut valmis työstämään suhdetta. On ollut jotenkin selviö, että yhtä pidetään niin kauan kuin se on kivaa, mutta ensimmäisen vastoinkäymisen myötä erotaan.

Vastakohdat täydentävät toisiaan

Vastakohdat eivät täydennä toisiaan

Ja voi kuulkaa, miten vaikeaa onkaan yrittää uskoa siihen, että tällä kertaa toinen ei ensimmäisen töyssyn jälkeen pistäkään pillejä pussiin. Ensimmäinen töyssy tosin meni jo kauan sitten, mutta ymmärrätte kenties mitä tarkoitan. Onko siellä muita, joiden on ollut suhteen alkukuukausina tai jopa -vuosina vaikea luottaa siihen, että kyllä tämä kestää? Viikonloppuna, kun meillä oli riitaa, mulle tuli välittömästi toisen lähdön jälkeen sellainen olo että entä jos tämä nyt olikin tässä. Yritin taistella sitä tunnetta vastaan, mutta jostain syvältä se kumpuaa aina.

Niinkin rauhallinen ihminen kuin mä toisinaan olen esim. ammatilliselta puoleltani, toisaalta osaan olla aika kiivas. Jos mua ärsytetään, tulistun helposti ja saatan sanoa asioita joita myöhemmin kadun. Aina välillä musta tuntuu, että klisee ”vastakohdat täydentävät toisiaan” on pelkkä vitsi. Ainakin me ollaan monissa asioissa niin erilaisia ihmisiä, että yhteisen tulevaisuuden rakentaminen on haastavaa. En siltikään suostu uskomaan, että se olisi mahdottomuus, sillä ajan kuluessa ihmiset oppivat, kehittyvät ja työstävät asioita.

Pitkän parisuhteen salaisuus

Siinäpä se pitkän parisuhteen salaisuus ehkä onkin – halu olla toisen kanssa, halu aidosti kuunnella ja ymmärtää toista, ja halu tehdä töitä suhteen eteen. En usko, että mikään suhde pidemmän päälle kestää, elleivät ihmiset ihan aidosti pyri ymmärtämään toisiaan. Välillä musta tuntuu, ettei tämä meidänkään parisuhde ole kehittynyt yhtään mihinkään, mutta sitten palautan mieleeni, mistä lähdettiin liikkeelle ja tajuan, millaisia harppauksia ollaan menty eteenpäin. Uskon ja toivon että kehitys jatkuu. Yhtään päivää en aio ottaa itsestäänselvyytenä – toisen läsnäolo, tuki ja ymmärrys on aina tärkeä asia – jopa niinä päivinä, kun tuntuu että mistään ei tule mitään ja toinen lähinnä ärsyttää.

SEURAA P.S. NEVER STOP SMILING MYÖS NÄISSÄ: FACEBOOK / BLOGLOVIN / INSTAGRAM

Kuinka pitkä matka kompromissista on itsensä kadottamiseen?

Vaikka mulla ei ole kovinkaan hyviä parisuhdekokemuksia menneisyydessäni, mulle on jotenkin aina ollut hyvin selvää että ihmissuhteiden eteen on toisinaan tehtävä kompromisseja. Naurettavan Sinänsä ihan ymmärrettävän pitkään ajattelin kuitenkin, että se olen nimenomaan minä jonka on annettava periksi asioissa. Että ihmiset pitäisivät musta ainoastaan, jos onnistun miellyttämään kaikkia osapuolia enkä koskaan sano vastaan.

Ei sitä kukaan koskaan ääneen sanonut, mutta jo lapsesta lähtien musta on ollut helppo nähdä etten oikein osaa sanoa ei – ja ennen pitkää ihmiset oppivat hyödyntämään sitä. Jokainenhan sen kuitenkin tietää, ettei kaikkia pysty ikinä miellyttämään, ja liika yrittäminen käy lopulta todella uuvuttavaksi. Joustava luonne on pohjimmiltaan positiivinen asia, mutta joka asiassa joustaminen ja itsensä unohtaminen ei ole hyväksi kenellekään. Mulle kävi lopulta niin että kadotin oman itseni täysin. Menin aina sinne missä joku mua tarvitsi, sanoin ne asiat jotka tiesin toisen haluavan kuulla. En voinut sanoa kenellekään ei, tai ilmaista negatiivisia mielipiteitäni, koska en halunnut jäädä yksin.

Kun sitten pikkuhiljaa pitkän itsetutkiskelun jälkeen opin kieltäytymään tietyistä jutuista, sanomaan välillä jämäkämmin kantani ja ottamaan tarvittaessa omaa aikaa, se aiheutti lähipiirissäni varsinaisia tunnekuohuja. Tottakai äkkinäinen muutos on aina outo, ja kun on tottunut että joku on aina käytettävissä kaikkeen, ei ole helppoa ymmärtää miksi tilanne yhtäkkiä muuttuu. Olisin silti arvostanut, jos ihmiset olisivat yrittäneet enemmän ajatella asiaa mun kannaltani.

Nykyään huomaan, että mun on vaikeaa tasapainotella kahden eri ääripään välillä ja yrittää löytää se kultainen keskitie. Ystävyyssuhteissa olen onnistunut siinä aika hyvin. Tärkeimmät ystävät tietävät, että toinen on silti tukena ja turvana, vaikka välillä tulee eteen tilanteita joissa ei pysty auttamaan tai olemaan läsnä. Parisuhteessa taas olen ihan hukassa. Ehkä se on harjoituksen puutetta, mutta en yksinkertaisesti osaa olla jotain siltä väliltä. Haluan, että toisella on hyvä olla, mutta niin haluan että mulla itsellänikin on.

Nyt mua lähinnä kiinnostaisikin saada keskustelua aikaan siitä, kuinka paljon teidän mielestä on syytä (parisuhteessa tai ihmissuhteissa ylipäänsä) joustaa, ja millaisissa tilanteissa taas on tärkeää pysyä omassa kannassaan. Milloin mennään oman näkemyksen mukaan ja milloin jonkun muun?

Onko teillä jotain hyviä vinkkejä, miten säilyttää oma itsensä ja olla silti tarvittaessa joustava?

SEURAA P.S. NEVER STOP SMILING MYÖS NÄISSÄ: FACEBOOK / BLOGLOVIN / INSTAGRAM

Kaukosuhde – uhka vai mahdollisuus?

Uusi parisuhde. Äkkiseltään en keksi montaa asiaa, joka olisi yhtäaikaa niin ihana ja pelottava. Vaikka monella tapaa tämä tuntuu luonnollisemmalta kuin mikään muu suhde aiemmin, pyörii päässä silti kymmeniä kysymyksiä. Kun siitä rasittavasta ”tykkääköhän toi musta oikeasti” -tapailuvaiheesta on päästy yli, ja molemmat ovat samaa mieltä siitä että nyt seurustellaan, mitäs sitten?

Oon katsonut vierestä monien ystävien muuttavan yhteen, menevän naimisiin ja perustavan perheen, mutta itse en ole päässyt vielä siihen pisteeseen että edes yhteenmuutto olisi realistinen tavoite. Aina aiemmista suhteista on löytynyt joku selkeä syy, miksei se voi toimia pidemmän päälle. Niin paljon kuin haluankin sen kaiken jonain päivänä, toisaalta se pelottaa. Välillä musta tuntuu, ettei sitä saisi sanoa ääneen. Että kun siihen parisuhteeseen on päässyt, on siinä oltava aina onnellinen ja kiitollinen, eikä minkäänlaisille epäilyksille ole tilaa.

Kaukosuhde, uhka vai mahdollisuus

Karoliina puhui Kolmistaan-blogissaan pari päivää sitten etäsuhteesta ja siitä, kuinka voisi suositella sitä jokaiselle tuoreelle parille. Kuten kaikessa, myös etäsuhteessa on niin hyvät kuin huonot puolensa, mutta mä oon myös sitä mieltä että etäsuhde voi tehdä parisuhteelle ihan hyvää. Kun toinen ei ole siinä lähettyvillä koko aikaa, voi kumpikin punnita vähän omia tunteitaan, ja toivottavasti tulla siihen lopputulokseen että kyllä, tämä kaikki on sen arvoista. Puhumattakaan siitä, miten upealta se näkeminen tuntuu aina etäisyyden jälkeen.

Sitä oon kuitenkin huomannut miettiväni monesti, että vaikka fyysinen etäisyys poistuisi, voiko parisuhde silti jäädä helposti etäsuhteeksi henkisellä tasolla? Jos ei yhdessä olla 24/7 alusta lähtien, onko yhteisen arjen rakentaminen vaikeampaa? Itse oon niin tottunut elämään omillani, että kaiken jakaminen toisen kanssa tuntuu suorastaan oudolta ajatukselta. Se, että toinen olisi kotona kun tulet töistä, että nukuttaisiinkin samassa sängyssä joka yö. Että olisi enemmän sääntö kuin poikkeus, että toinen on siinä vierellä ihan aina.

Ehkäpä siis suurin kysymykseni on, onko yksi plus yksi aina automaattisesti kaksi vai voivatko olosuhteet käydä mahdottomiksi, vaikka yritystä olisi kuinka? Mitä mieltä olet?

SEURAA P.S. NEVER STOP SMILING MYÖS NÄISSÄ: FACEBOOK / BLOGLOVIN / INSTAGRAM

Sinkku, kunnes toisin todistetaan

Mietin eilen elämäni pisimpiä ihmissuhteita. Tavalla tai toisella ensirakkauteni kuuluu niihin. Siitä on lähes yhdeksän vuotta, kun tiemme kohtasivat ensimmäisen kerran, ja sen jälkeen kaikki olikin jo peruuttamatonta. Toivoisin, että saisin kertoa teille sen vuosisadan rakkaustarinan, mutta sitä tästä ei syntynyt. Tarinalla ei ole onnellista loppua. Tai oikeastaan on. Ei vain sillä tavalla kuin olisin joskus halunnut.

Luulenpa, että tiesin sen aina. Ettei meitä ollut tarkoitettu yhteen. Siitä oli kyllä monia merkkejä vuosien varrella; sukumme eivät tulleet toimeen, meillä on aivan erilaiset arvot ja tavoitteet elämässä, olemme suurimman osan ajasta ihan eri aaltopituudella. En oikeastaan koskaan onnistunut kuvittelemaan sitä yhteistä tulevaisuutta. En vaikka kuinka pinnistelin ja halusin. Silti joku käsittämätön vetovoima toi meidät yhteen aika ajoin.

Meidän suhde ei koskaan käynyt järkeen, eikä sitä voinut järjellä myöskään selittää. Joko oltiin yhdessä täysillä, tai sitten elettiin jo lähes täysin omia elämiä. En koskaan tuntenut, että olisin varauksetta pystynyt puhumaan toiselle kaikesta. Emme osanneet pelata samassa joukkueessa, vaan aina toisiamme vastaan. Niin kauan kun seurustelimme, olimme ne samat teinit kuin silloin alkuaikoina. Menimme tunteiden mukana, ja järki tuli vasta perässä.

Lopulta myrkytimme toisemme. Emme voineet olla ilman toisiamme, mutta emme myöskään yhdessä. Luonteeseeni kuuluu, että yritän aina uskoa siihen että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Niinpä uskottelin itselleni ja toiselle, oikeastaan kaikille muillekin, että tämä tulee toimimaan. Pystymme siihen. Onneksi lopulta tulimme järkiimme.

Kuka haluaisi vapaaehtoisesti olla suhteessa, jossa ei voi ikinä tietää mitä huominen tuo? Ollaanko viikon päästä jo tuntemattomia toisillemme, merkitsikö mikään koskaan oikeasti mitään? Pahinta on, kun toinen pyyhkii muutamalla sanalla kaiken sen pois. Kun ”en enää rakasta”, joka satuttaa ihan tarpeeksi jo itsessään, onkin yhtäkkiä ”en koskaan rakastanutkaan”.

Luulin aivan uskomattoman pitkään, että vika on minussa itsessäni. Mussa täytyy olla jotain pahasti vialla, kun kerta toisensa jälkeen mua voi kohdella näin. Kun toinen sanoi, etten koskaan merkinnyt mitään, uskoin. Uskoin sokeasti kaiken ja aloin syyttämään kaikesta itseäni Kesti todella kauan ymmärtää, etten mä ole tässä se viallinen. Sen jälkeen syytinkin sitten toista kaikesta. Olin niin vihainen. Olin vielä epäkypsä, enkä osannut käsitellä tunteitani. Syytin sitä, jota oli helppo syyttää. Samalla yritin teeskennellä, ettei hänkään koskaan merkinnyt mulle mitään. Jos hän ei rakastanut, miksi mä olisin.

Myöhemmin kuitenkin ymmärsin, ettei teeskentely saatika syyttely auta mitään. Miksi mun pitäisi esittää epäaitoa ja tunteetonta vain siksi, ettei toinen kykene käsittelemään tunteitaan. Jos sanoisin, etten ole koskaan välittänyt, mitä se kertoisi musta? Tottakai välitin. Välitän edelleen. Ehkä tulen aina välittämään. Mutta se ei ole paha asia. En mä halua olla tunteeton. En halua pyyhkiä kaikkea pois vain siksi, ettei toinen saisi nähdä kuinka muhun on joskus sattunut. Tottakai muhun sattui. Joskus toivoin, etten olisi koskaan tavannutkaan koko ihmistä.

Nyt voin vihdoin sanoa, että olen silti kiitollinen siitä kaikesta. Ilman näitä vuosia, ilman tätä ihmistä, multa olisi jäänyt kokematta paljon. Ilman niitä kaikkia sanoja, jotka joskus repivät mun sydämeni pieniin palasiin, mä en olisi nyt tässä. En olisi entistä eheämpi. En ehkä osaisi arvostaa näin paljon elämää ja niitä ihmisiä, jotka ovat olleet tukenani kaikki nämä vuodet. En ehkä tietäisi, millainen on toimimaton parisuhde. Ehkä uskoisin edelleen kaikki valheet mitä mulle yritetään syöttää. Ehkä olisin yhtä sokea, kuin joskus silloin vuosia sitten. Tämä kaikki voisi olla vasta edessä.

Tämän viimeisimmän eron jälkeen mun oli vaikea myöntää ihmisille olevani taas yksin. En halunnut näyttää, että oon saanut siipeeni, että epäonnistuin taas yhdessä asiassa. En halunnut kuulla yhtään ”mitäs mä sanoin” -kommenttia. Välttelin kysymyksiä parisuhteesta, vaihdoin puheenaihetta. Teeskentelin jonkin aikaa kaiken olevan kuten ennenkin. Nyt olen kuitenkin ehtinyt käsittelemään asian. Olen alkanut nähdä maailman vähän eri tavalla. Tänä vuonna olen tavannut monia ihania, uusia ihmisiä, ja huomannut pitkästä aikaa kuinka helppoja ihmissuhteet voivat parhaimmillaan olla. Kuinka ne tuovat hyvän olon ahdistuksen sijaan. Olen mieluummin onnellinen yksin kuin onneton suhteessa. Mitä sillä on väliä, jos joku ulkopuolinen ajattelee mun epäonnistuneen. Tiedän kuitenkin itse toisin.

Olen varmempi kuin koskaan, että rakastun vielä uudelleen ja tällä kertaa olen valmis siihen. Tällä kertaa tiedän, mitä haluan. En enää usko tyhjiin sanoihin, enkä anna elämääni muiden käsiin. Oon ennenkin puhunut vaikeista aiheista ja joskus tätäkin aihetta sivuten täällä blogissa. Tämä oli kuitenkin yksi vaikemmista postauksista, jonka oon tehnyt. Vielä julkaisuhetkellä harkitsin, että pyyhkisin koko tekstin pois. Nyt se on kuitenkin tehty. Oon yhä elossa. Itse asiassa oon enemmän elossa kuin vuosiin.

Rakastan elämääni näin.

SEURAA P.S. NEVER STOP SMILING MYÖS NÄISSÄ: FACEBOOK / BLOGLOVIN / INSTAGRAM