27 vuotta myöhemmin uskallan vihdoin olla minä

Tänään haluan jakaa teille tarinan siitä, miten minusta tuli minä. Tarinan siitä, että jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja arvokas omana itsenään. Huolimatta siitä, millainen polku me kuljetaan, ihan jokaisella meistä on lupa olla se mitä on.

Mä olen aina ollut se outo, ulkopuolinen tyyppi. Koulukiusattu, liian sinisilmäinen, ujo ja arka. Joskus niinkin pahasti poljettu, etten osannut puhua. Uusien ihmisten kanssa, isommissa ihmisryhmissä, välillä tuttujenkin seurassa, lamaannuin. En saanut suutani auki. En fyysisesti pystynyt puhumaan.

Olin viidennellä luokalla, kun isäni kuoli. Kun parin päivän päästä menin kouluun, jossa kukaan ei normaalisti puhunut mulle, sainkin yhtäkkiä kavereita. Nuori ja naiivi kun olin, luulin että ihmiset välittävät aidosti. Pian selvisi, että he vain esittivät kavereitani saadakseen tilanteesta irti jotain juoruttavaa.

Sama kuvio on ehtinyt toistua vuosien varrella lukemattomat kerrat. Uskon ihmisistä hyvää ja sitä on käytetty hyväksi kerta toisensa jälkeen. Olen silti sitä mieltä, että se kertoo enemmän hyväksikäyttäjistä kuin itsestäni.

27 vuotta myöhemmin uskallan vihdoin olla minä

Kirjoittaminen pelasti minut

Jo hyvin nuorella iällä mun mieleen on istutettu ajatus siitä, etten ole riittävän hyvä omana itsenäni. Liian ujo, liian hiljainen, liian painava, liian ruma. Saman ajatuksen kanssa oon kamppaillut koko ikäni, yrittäen todistaa väitteet vääräksi. Jollain tavalla olen jopa kiitollinen siitä, koska ilman sitä valtavaa painetta onnistua en välttämättä olisi tässä.

Jos joku olisi sanonut mulle kymmenen vuotta sitten, että vuonna 2020 olen bloggaaja, jonka juttuja on luettu ja kommentoitu tuhansia kertoja, että tuotan sisältöä työkseni ja että pyöritän omaa blogiyhteisöä, olisin luultavasti tuhahtanut ja miettinyt mielessäni, että ei ole mahdollista.

Ja kuitenkin, nyt kun katson elämässä taaksepäin, on melkein loogista että olen tässä pisteessä. Kirjoittaminen pelasti minut. Kesäkuussa 2010, kun perustin ensimmäisen blogini, se oli se paikka, jossa saatoin olla oma itseni. Alkoholisti-isäpuoli piti huolen, ettei kotona asumisesta tullut enää mitään, enkä tiennyt mihin kuulun elämässä. Blogi on aina ollut paikka, jossa minä saan olla ja hengittää.

Kaikki mitä olen tähän päivään mennessä saavuttanut vastoinkäymisistä huolimatta, on mulle ihan valtavan paljon. Jollekin tämä voi olla ihan “peruskauraa”, mutta jos mä olen elämässä jotain oppinut, mikään ei ole itsestäänselvää. Arvostan saamiani mahdollisuuksia valtavan paljon. Uskallan myös sanoa ääneen, että olen tehnyt ihan h*lvetisti töitä päästäkseni tähän pisteeseen. Ja aion tehdä jatkossakin.

Uskallan olla minä

27 vuotta siinä meni…

En tiedä, mitä tapahtui, kun täytin 27, mutta yhtäkkiä mua ei enää pelotakaan. En mieti, mitä uskallan sanoa ääneen tai millainen voin olla miellyttääkseni muita. Olen just se kuka olen, se jollaiseksi elämä mut on muovannut. Kannan mukanani suurempaa painolastia kuin olen koskaan someen kertonut. Ehkä jonain päivänä kirjoitan aiheesta kirjan, ehkä en. Ehkä kaikkia tarinoita ei ole tarkoitus kertoa.

Pointti on se, että feeniks-lintu nousee tuhkasta ja niin nousen minäkin.

Vaikka mua on kohdeltu huonosti, vaikka mut on isketty maahan useamman kerran kuin osaan laskea, uskon että positiivisuus kantaa elämässä pidemmälle kuin katkeruus tai viha. Siksi nimitän itseäni nykyään positiivisuuden puolestapuhujaksi – olen positiivisuuden ja ihmisyyden puolella. Aina.

Tämä teksti syntyi yhtenä harmaana keskiviikkoiltapäivänä suihkusta tultuani. Tämä on aito minä. Tässä ja nyt. En ole täydellinen, enkä yritä ollakaan. Olen vain Johanna ja se riittää.

SEURAA P.S. NEVER STOP SMILING MYÖS NÄISSÄ: FACEBOOK / BLOGLOVIN / INSTAGRAM

12 ajatusta aiheesta “27 vuotta myöhemmin uskallan vihdoin olla minä”

  1. Tiedätkö Johanna, tämä kirjoitus on täynnä viisautta ja kypsyyttä, jota ei toisilla ole edes 87-vuotiaana. Olet upea kirjoittaja ja selviytyjä, kiitos kun jaoit tarinasi.

    1. Apua, aivan ihanasti sanottu! Kiitos! ❤️ Kuten tekstissä sanoinkin, kirjoittaminen on mulle henkireikä, mutta bloggaamisessa kaikkein parasta on kyllä ihmiset ja vuorovaikutus teidän kanssa 😊

  2. Ihan mahtavaa että et ole antanut joidenkin ihmisten julmuuden tehdä susta kyynistä. Pystyt edelleen katsomaan elämää positiivisen kautta. Kiitos kun jaoit tarinasi❤

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *