10 vuotta bloggaajana – mitä opin, mitä kadun?

Mulla on ollut tässä kuussa kaksi isoa merkkipäivää. Tänä vuonna mulla tuli täyteen 10 vuotta bloggaajana ja samalla tämä P.S. Never Stop Smiling -blogi täytti viisi vuotta. Huh! Tänään muistellaan, mitä nämä kaikki vuodet ovatkaan pitäneet sisällään.

Mistä kaikki alkoi?

Valitettavasti en muista ihan tarkkaan, koska aloitin ensimmäisen blogini, miksi, tai edes mikä se oli nimeltään. Kesällä 2010 olin 17-vuotias, seurustelin ensirakkauteni kanssa, matkustin ensimmäistä kertaa yksin ulkomaille, vietin paljon aikaa parhaan ystäväni ja edellisvuonna syntyneen pikkuveljeni kanssa, olin kesälomalla lähihoitaja-koulusta, menetin pappani ja yritin parhaani mukaan selvitä elämästä epävakaan isäpuolen kanssa.

Ensimmäisen blogini tarkoitus oli toimia virtuaalisena päiväkirjana, paikkana jossa voin olla oma itseni ja höpötellä kevyitä juttuja. Olin ihaillut Mungolife-blogin Annaa ja halusin olla kuin hän. Olin harrastanut valokuvausta jo muutaman vuoden ja hankkinut ensimmäisen järjestelmäkamerani, mutta oikeasti mulla ei ollut hajuakaan, miten kameraa käytetään tai miten blogimaailma toimii. Tärkeintä oli se intohimo ja halu kehittyä.

Muistan, että kirjoitin blogiini milloin mitäkin, mutta olen melko varma, etten koskaan puhunut mistään kovin syvällisestä. Halusin pitää lifestyle-blogia, mutta multa puuttui se sisältö, jota jakaa. Olin vielä ihan lapsi ja täysin hukassa omassa elämässäni. Rankkojen koulukiusaamis-vuosien jäljiltä mun sosiaaliset taidot olivat todella vähäiset ja halusin epätoivoisesti olla joku muu.

Vuodet vierivät, ensimmäinen poikaystävä lähti toisen matkaan ja tilanteet isäpuolen kanssa eskaloituivat joka kerta rankemmiksi, vaikka olinkin muuttanut omaan kotiin mahdollisimman aikaisin. Löysin uusia ihmisiä elämääni, mutta jossain välissä kadotin itseni kokonaan. En muista kovin hyvin, mitä blogeissani tapahtui tänä aikana. En oikein osannut asettua aloilleni, joten perustin aina uuden blogin, jonka oli määrä olla entistä parempi. Vähän aikaa pidin jopa yhteisblogia ystäväni Katin kanssa.

10 vuotta bloggaajana

Blogi osana identiteettiä

Alkuvuodesta 2015 lopetin bloggaamisen kokonaan. En ollut mielestäni päässyt tarpeeksi pitkälle, mulla oli lukijoita vain kourallinen ja koko hommasta oli lähtenyt ilo jo kauan sitten. Olin huono, en osannut kuvata tai kirjoittaa – niin ainakin sanoin itselleni koko ajan. Se oli aikaa, jolloin olin henkisesti todella huonossa jamassa, mutten vielä tajunnut sitä itse.

11.6.2015 syntyi blogi nimeltä P.S. Never Stop Smiling. Yrityksistä huolimatta en osannutkaan elää ilman blogia. Viiden vuoden aikana musta oli tullut bloggaaja – se oli osa identiteettiäni ja ilman sitä tunsin oloni vajaaksi. Blogin nimi tuli siitä ajatuksesta, että vaikka elämä kuinka potkisi päähän, ei pidä lannistua. Halusin inspiroida ja antaa toivoa. Olinhan itsekin selvinnyt rankoista ajoista, tai niin ainakin halusin uskoa.

Jälkikäteen luettuna tekstit vuosina 2015 ja 2016 huokuvat masennusta ja epätoivoa. Odotin vain, että jotain tapahtuisi, jotain mikä muuttaisi mun elämän parempaan. Vasta marraskuussa 2016 tajusin, että sen on oltava minä itse, joka muutan elämäni suunnan. Hankin apua masennukseen ja ahdistukseen ja aloin hankkimaan itselleni työkaluja selvitä elämästä.

10 vuotta bloggaajana - mitä opin, mitä kadun?

P.S. Never Stop Smiling -blogi löysi paikkansa

Vuosi 2017 meni enimmäkseen toipumiseen ja itseni etsimiseen, joten vasta vuodesta 2018 eteenpäin voisi sanoa, että tämä blogi on oikeasti ollut sitä mitä sen alunperin oli tarkoitus olla. Hengähdyspaikka, syy hymyyn ja inspiraation lähde. Ainakin toivon, että sitä se on teille lukijoilleni.

Marraskuussa 2017 tein blogimuuton Lilyn turvallisesta yhteisöstä omilleni. Pistin pystyyn oman sivuston, jossa blogi on siitä lähtien ollut. Lukijamäärä romahti muuton myötä, vaikka teeskentelinkin ulospäin jotain muuta. Se harmitti, mutta jatkoin blogin työstämistä. Sekalainen lifestyle-blogi alkoi kehittyä hyvinvointiblogiksi ja löytää oman paikkansa blogimaailmassa.

Pikkuhiljaa, kuukausi kuukaudelta oon kehittänyt blogia, kasvattanut lukijakuntaa uudestaan, opetellut uusia taitoja. Matkalle on mahtunut paljon epäilijöitä, itseni mukaanlukien. Oon saanut kommentteja siitä, etten oo aito tai samaistuttava ihminen, teen liikaa kaupallisia yhteistöitä ja mainostan yrityksiä tai muokkaan liikaa kuviani. Mutta tiedättekö mitä?

Kadun vain yhtä asiaa

Vasta nyt, vuonna 2020 mä uskallan ihan oikeasti olla se, joka olen. Se hassu, perfektionistinen, tunteikas, kiusattu, vähän vinksahtanut ja tosi välittävä tyyppi. Se, joka ei oikein sovi mihinkään lokeroon ja on ylpeä siitä. Voin sanoa täysin varmana, että blogilla on iso osuus siinä, että oon vihdoin löytänyt itseni ja aion tehdä tätä tästä eteenpäinkin just niin kuin musta tuntuu parhaalta. En kadu mitään muuta kuin sitä, etten uskaltanut aiemmin olla minä.

Puhumattakaan siitä, että mulla on maailman ihanimmat lukijat ja seuraajat, oon tutustunut blogin kautta mielettömiin ihmisiin, oppinut jopa niitä sosiaalisia taitoja ja perustanut oman yhteisön, jonka jaan upeiden ihmisten kanssa. 10 vuotta bloggaajana ei ole ollut helppo tie, mutta sitäkin opettavaisempi. Oon sanoinkuvailemattoman kiitollinen tästä matkasta, joka jatkuu edelleen.

Tästä päivästä eteenpäin mä lupaan rohkaista muitakin ihmisiä vielä enemmän tavoittelemaan unelmiaan, tekemään omia ratkaisujaan ja olemaan omia itsejään. Just sä olet sen arvoinen!

SEURAA P.S. NEVER STOP SMILING MYÖS NÄISSÄ: FACEBOOK / BLOGLOVIN / INSTAGRAM

2 ajatusta aiheesta “10 vuotta bloggaajana – mitä opin, mitä kadun?”

  1. Oih, onpas niin kauniisti kirjoitettu teksti <3

    Kiitos tarinastasi, tippa oikein nousi linssiin :') kaikista noista kokemuksistasi ja tunteistasi. Koska tunnen samoin, olen erilainen ja toisinaan tunnen ulkopuolisuutta. Mutta sehän on se rikkaus olla erilainen ja tehdä sitä omaa juttuaan 🙂 tehdä sitä mitä rakastaa 🙂

    Itseä hieman harmittaa kun en silloin sun blogin muutoksen ja muuton myötä pysynyt matkassa. Enkä osannut ymmärtää että teit täysin sitä mitä itse haluat tehdä. Olin silloin oman elämäni kaaoksessa jolloin keskittyminen eikä energiakaan kaikkeen riittänyt saatikka onnistunut :/ Silti arvostin että kirjoitat blogia ja olet olemassa. Ja kun löysimme toisemme uudelleen aloittamani oman blogin kautta ja vuosien jälkeen pääsin mukaan yhteisöösi. Arvostan silloisia kannustavia sanojasi kun hyppäsin ekaa kertaa blogimaailmaan, ja lopulta yhteisöönkin mukaan. Niin hienoa 🙂

    Suur kiitos tarinastasi <3

    1. Voi ihana Hanna, kiitos kommentista ja kiitos kun oot tsempannut mua niin monet kerrat! ❤️

      On kyllä ollut upeaa vihdoin tajuta, että meitä ihmisiä mahtuu tähän maailmaan valtavan paljon ja jokainen saa olla just sellainen kun on. Ei siitä kaikkien tarvii tykätä mutta yhdessä meidän on täällä elettävä silti.

      Ihana kun oot mukana meidän yhteisössä, ja ollaan taas löydetty toisemme! Elämä kuljettaa välillä erikoisiakin reittejä, mut tietyt yhteydet säilyy vaikka aikaa kuluukin 😊

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *